I’m the bomb and I’m about to blow up

Otsikko kuvaa kaiken. Must vaan tuntuu että oon viimeisillään oleva aikapommi joka posahtaa lopullisesti hetkenä minä hyvänsä. Ja niin on ollu jo niiiiiiiiiiin lähellä tapahtuu.

Keskiviikko aamuna pääsin sentään menemään kymppiin nii sain nukkuu vähän pitempää. Koulupäivä oli ihan norm suunnilleen ja kässän tunnillaki kerkes tulee jo vähä pirteempi olo. Koulun jälkee hiihtelin tallille bussil ja meninpä Kaitsulla nyt sit ekaa kertaa ilman satulaaki. Olo oli paljon pirteempi ja melkein jo unohin kaiken paskan mikä mun niskas on roikkunu. Mutta kaikki muuttui kun äiti kerkesi hakemaan mua tallilta.

Äiti hurautti autolla pihaan ja kävin sammuttamassa kentän valon ja hyppäsin autoon. Alkumatka meni ihan mukavasti jutellessa. Matkaa oli noin 20min ja kun oltiin suunnilleen puolessa välissä matkaa niin äiti päätti töksäyttää täyteen hiljaisuuten kaikki huonot uutiset...
Ensimmäisenä mulle kerrottiin autossa, että mun tietokone on takavarikoitu koska en ollu siivonnu kunnolla mun siskopuolia varten. (Mulla on siis kaksi siskopuolta joiden kanssa minulla on yhteinen huone.) Asia kerrottiin jo autossa etten aiheuta kotona sen takia armotonta kohtausta asiasta ja vielä sisko-& velipuolieni nähden. Olen kuulemma niin itsekeskeinen etten ollut "viitsiny vaivautua edes siivoamaan". Samoin myös suoraan sen jälkeen mulle kerrottiin, että meijän koirat on mummilla hoidossa ja tulee olemaan siellä pitkään että äiti kerkeää päättämään tuleeko koirat ollenkaan enään meille kotiin. Koirien hoito on kuulemma ollut niin heikolla kannalla että äiti olisi hetkenä minä hyvänsä luopumassa niistä eli melkein pitäisi henkisesti valmistautua että mulla ei ole enään kohta mahdollisesti yhtäkään koiraa...

Kaikki tää mistä äiti valittaa johtuu siitä, että oon ollu henkisesti vaan niin poikki ettei mulla oo ollu vaan voimia tehdä yhtään mitään! Sekin, että oon jonain iltoina päättäny, että oon kiltti äitille ja hoidan eläinten hoidon ajoissa ennen kun lähen kouluun niin saan kouluun tekstiviestin, että miks huone on siivoomatta. Ja saatan aamullakin yllättää itseni, että oon unohtunu ajattelemaan kaikkia huolia ja meinaan myöhästyä. Petän tekemäni lupauksen itselleni + tulee sellainenn olo että en riitä edes meijän äitille koska en oo täydellinen tytär. Lenkille en jaksa lähtä, eläinten hoito ei oo ensimmäinen huolenaihe kun kerkeän rauhottumaan kotiin, huoneen siivouskin tuntuu että se on vaan yli maltasen rankkaa ja edes roskien vienti ei muistu enään viiden minuutin päästä mieleen kun rupeaa miettimään, että mitä mun pitikää tehä. Ja se, että oon kaikesta vaan niin poikki on päällimmäisin syy miks mulla on niin paljon riitaa porukoitten kaa ja se taas on päällimäisin syy mun pahaan oloon. 

Mul on vaa ihan sellain olo et onks täs enää mitää järkee. Mua rankastaan siitä, että mulla on paha olo. Ja koska mul on paha olo niin multa viedään kaikki mikä mun oloo parantais eli suomeks yhteydet kavereihin netissä +  tää blogi. 

Torstai meni lagiessa kotona. Aamulla sain sellaisia uutisia, jotka saivat minut tuntemaan itseni täydeksi idiootiksi.Tiistaina mua oli etitty, mun kans oli haluttu jutella ja mua haluttiin halata. Kaikkea sitä mitä mäkin oisin halunnu. Mutta olin ääliö ja juoksin pois paikalta ja aiheutin toiselle pahan mielen. Ja niinkun kuva jo kertoo niin se kaikki mitä pakenin eli se, että kuvittelin kys henkilön olevan täysin välinpitämätön puhuakseen mulle oli mun päässä. Mun kanssa olisi haluttu oikeasti olla ja kaikki mitä pakenin oli pelkästään mun päässä.

Lopulta kun pääsin kotiin asti niin olo oli jo valmiiksi kaiken mahdollisen takia kun milläkin ääliöllä. Äiti oli keittiössä ja menin samaan aikaan ottamaan juomista. Kysyin vaan, että meinasko se viellä kauankin viihtyy mun koneen kans ja vastaukseks sain että kuulemma siihen asti ennen kun osaan käyttäytyy.... Siitä se räjähdys sit lähti. Kommenttina heitin vaan että en ymmärrä sen logiikkaa rankasta mua siitä että mulla on paha olo ja vielä viemällä multa kaikki mikä helpottais mun oloo. Mutta oon kuulemma pilannu kaikkien muun päivät sillä, että puran omaa paskaa fiilistäni muihin. Sen jälkeen en enään hallinnu itteäni.... Rupesin huutamaan äitille  et "Jos on vitun hyväkskäytetty olo niin pitäiskö olla jotenki  tosi voittaja fiilis?!" Huusin ja rupesin itkemään ja äiti jäi hiljaa itekseen yläkertaan kun juoksin alas. Mul ei vaan ollut mitään mihin paeta, koska siskopuolet oli mun huoneessa joten jäin alas kattomaan telkkaria. Makasin sohvalla pienessä kippurassa just sen näkösenä, että en haluu olla kontaktissa kehenkää. Äiti tuli varovasti ja istu mun taakse sohvalle ja oli ihan hiljaa. Hetken päästä se kysy varovasti, että haluunko kertoo että mitä on tapahtunu. Kerroin sille mitä tapahtu, mutta jätin sen kopeloimisen kertomatta.... Äiti siis tietää, että mut yritettii nuolla hengiltä. Äitin vastaus oli seuraavana vaan, että oli luullut mun näkevän jotan norm kaverii esim koulusta eikä ois arvannu mitään sellasta tapahtuvan. Mutta seuraava kommentti ei sitten hirveesti enää auttanu... Seuraavana jouduin taas tajuamaan, että mua ei ymmärretä. Puheenaihe siirtyi suoraan äitin suusta siihen, että "Ei sulta oo ihan hirveesti täällä kotona vaadittu kuitenkaan tekemään. Kukaan ei voi olla niin väsyny minkään takia ettei jaksaisi esim yhtiä pyykkejä laittaa...." Keskustelu loppu siihen, että olin ihan hiljaa ja äiti ilmotti, että koneen saan kuhan saan eläimet hoidettua. Sen verran sen ymmärs et jotain pitää tehä, koska mä itkin.

Illalla kuitenkin yritin kaverin kans viel puhua puhelimessa ja selittään koneelta keskustelua niin mulle tultiin taas huutamaan huoneen ovelle. Ekana multa yritettiin viedä tietokone koska en totellu, mutta mun reaktiota pelästyttiin ja äiti peräänty hetkeks. Lopulta ku tarpeeks sanoin asioita suoraan, että mikä fiilis mulla tost paskast tulee niin mulle huudettiin rappusista että oon kiittämätön ja että netin käytöstä on turha haaveilla ennen kun mun käytös on sellasta että mut viittii johonki päästää... Tilannetta ei helpota myöskään se, että kuulen kuinka kauheeks mut haukutaan rappusten yläpäässä äitin suusta isäpuolelle.... Taas multa vietiin kaikki yhteydet sinne mihin karkaan pois täst paskast maailmast.

 Onneks mul oli yks kuka mut pelasti ja jutteli mun kaa kunnes sen sormet jääty pihalla niin pahasti ettei pystyny enään puhumaan. Se pieninkin hetki on mulle mittaamattoman tärkeä. Kun sain puhelun loppumaan niin kaikki mun tunteet purkaantu niin täysin, että löysin ripsivärini poskiltani ja päätin että nyt loppu tää itkeminen, koska oon liian väsyny tähän jo. Mutta onneksi mulla on tärkeitä ihmisiä lähellä jotka oikeasti välittävät. Kiitos ♥