Where is the sun when I need it?

Ei täst tuu vaan enään mitään. Kaikki asiat ollu ihan sekasin. Viime yö meni siinä, että itkin, tärisin ja sain kaks hyperventilaatio kohtausta. Itkusta ei vaan tullut loppua vaikka lopulta en jossain vaiheessa muistanu päällimmäistä syytä miksi itkin. Oli vaan niin paha ja voimaton olo ettei jaksanu ku itkee.

Nukkumatta paljon mitään havahduin herätyskelloon klo.6.15. Tajusin vaan, että on pakko nousta ylös että saa aikaseks keretä bussiin ajoissa ja bussilla kouluun. No tajusinpa siinä vaan, että itkiessä illalla on saanu silmät muurattuu aamuun mennessä umpeen niin hyvin ettei varmasti voinut olla millään tavoin voittaja olo. Silmät turvoksissa selvisin lopulta bussiin asti. Bussi oli sen verran myöhässä kouvolassa, että myöhäistyin köykäsesti koulusta. Päivä meni purkaen oloa kavereille ja yrittäen olla hermostumatta etten tekis mitään tyhmää...

Mutta edellistä päivää en vaan saa pois päästäni. Kielen tunkeminen kurkkuun ei ehkä ole toiselta paras tapa yrittää lohduttaa. Olin koko ajan loukussa enkä vaan päässyt pois. En edes tiedä miksi en tajunnut repiä itseäni irti,mutta ehkä mä vaan mietin kaikkea liikaa ja annoin asioiden tapahtua. Siinä vaiheessa kun tunsin huulet mun kaulalla tajusin mitä on tapahtumassa. Kaulan jälki muistuttaa vieläkin vaikkei se iso ookkaan, mutta tarpeeksi iso muistettavaksi. Se vaan rikkoo niin pahasti...
("Näpit irti, en haluu että kosket...")

Lopulta kun olisin päässyt koulusta niin piina vasta alkoi. Kun pääsen luokasta ulos niin näen itselleni erittäin tärkeän ihmisen istumassa koulun penkillä. Tuntu tosi pahalta koska olin ollu ihan täys ääliö ja kys henkilö on luultavasti erittäin vittuntunu muhun.En kehdannu mennä puhumaankaan, koska muistelin kaikkea mitä olin tehny sille ja se mulle ja totesin että se ei varmaan haluu mua nyt nähä... Kerkeän naulakoille niin rupeaa tuntumaan, että näkökenttä vaappuu ja polvet tippuu alta. Oli vaan pakko päästä pois ja nopeesti.

Pääsin ulos niin eiköhän siellä oo vastassa edellisen päivän helvetti suoraan tien toisella puolella. Kys jätkä on viel hyvän kaverini ERITTÄIN hyvä kaveri, että kaveri meni halaa ja mä juoksin suoraan tunnelin läpi toiselle puolelle. Kaveriki oli vast liian myöhään muistanu mitä on tapahtunu eikä kerenny peruuttaa enää... Tietysti sit onnistuin saamaan armottoman hyperventilaation eikä mukana ollut missään yhtäkään pussia. Kaikki vaan romahti kerralla niskaan ja tuli niin paha olo, että en saanu henkee. Kaveri tuli ja eka kysymys sille oli että oisko sillä mitään pussia. Ei tietty ollu joten ilman oli pärjättävä. Näkökenttä pimeni ja koko ajan tuntu siltä, että herään kohta maasta. Pysyin onneks tajuissani, mutta pelottaa koko ajan että millon iskee taas seuraava...

Onneks sain aikaseks lähtä käymään tallillaki pitkästä aikaa. Poni parans mun oloo onneks ees hetkellisesti ja sain ajatuksia muualle. Mutta se hetki kun meni, tuli tosi paha olo ja tuntu että pyörryn selästä alas. Ainut toive mikä mulla on liittää kaiken mahdottomaan. Kysyn vaan : Eikö tää vois ruveta jo sujumaan??

♥ Is there someone for me?? Anyone??!!♥