Ja täällä taas. Viimisimmästä kirjotuskerrasta tuleekin taas kohta kuukaus ja mä oon päässy vaan ajatuksen tasolle tän kirjottamisen kanssa.
Jotain mulla vissiin oli mistä piti vielä suomen asioista kirjottaa, mutta kaipa mä sit vaan kirjottelen myöhemmin jos tulee mieleen mitä se oli.
Sen verran ainakin, että suomessa ollessa kaikki rupes valumaan taas alamäkeen. Kaikesta paha olo, kaikki pelottaa ja lopulta löydän itteni joka ilta yksin tietokoneeni kanssa omasta huoneestani. Mietin vaan sitä, että jos lähennyn jonkun kanssa niin hetken päästä se hylkää mut. Joten on vaan helpompi olla itsekseen niin sattuu harvemmin. Onhan mulla tietysti Oona, mutta haluan antaa sillekki vähän tilaa ja vapaata itestäni, etten oo koko aikaa sen kiusana.
Ennen työssäoppiin lähtöä mun huone piti tyhjentää, en kyllä ymmärrä miksi mutta harjun logiikka niin pakko se kai sit oli. Sain yhtenä päivänä puhelun koulumme psykiatriselta sairaanhoitajalta, että mulla on aika seuraavaan osotteeseen virojoelle ja kysyi vielä, että pääsisköhän äiti mun mukaan sinne. Puhuttiin äitin kanssa asiasta ja lupautu tulemaan mun kanssa psykiatrille. Kyseessä siis ihan normaali käynti jolla tehtiin hoitosuunnitelma paperille ihan virallisuuksien takia. Psykiatri sanoi jossain vaiheessa, että taidan olla aika tarkka ja vaativa ihminen. Niinhän mä oonki, mutten näytä sitä. Äiti naureskeli vieressä ja totes, että oon oikein esimerkillinen Hulda Huoleton. Kyl mä oon vaativa ja tarkka, mutta kun tiedän alusta asti että homma menee kuitenkin pieleen niin miksi edes yrittää. Kun mä päätän jotain nii mä todella sit kanssa päätän. Selitin asian ja äitikin ymmärsi. Käydessäni nuorisopsykiatrisella joskus ennen harjua mulle oli kirjotettu diagnoosiksi ahdistuneisuus häiriö. Sitähän tää vissiin on, oon ihan vitun häiriintyny.....
Tosiaan, tää blogi alkaa taas menee tähän suuntaan ja tämmöseen tekstiin jota ajattelen aina joskus, etten haluaisi kenenkään edes lukevan. Mutta antaa olla. Saa nähä mitä tapahtuu kun palaan suomeen täältä, kaikki asiat taas vastassa ja kohdattavana olis uusi, mulle täysin vieras lääkitys joka olis vissiin aloitettava kunhan kotiin tulee.... Asioitaki vähän selvitettävänä ja argh... Saa ny nähä.
Nyt siis ollaan Sannan kanssa täällä Saksassa, Stall Sti Gbrllä Nehmtenissä työssäoppimassa. Yli kaks viikkoo jo takana 5 ja puolen viikon jaksosta ja hetkeäkään en oo ehtiny katumaan, että oon tänne lähteny. Mä oon vaan nauttinut täysin rinnoin täällä olostani ja oppinut hurjan määrän kaikkee uutta. Opinnäyteblogiiki täältä kirjottelen koululle ja täällä tosiaan oppii paljon. Oon oppinu myös paljon ihan mun omasta tietokoneestaki ku oon tänään vähän Demittäny ongelmii mitä tän koneen kaa on tullu.
Tänne lähtö on paras päätös mitä oon koskaan tehny <3 Pääsin pois suomen tunne paska maailmasta ja oon saanu elämään paremmin takasin raiteille täällä.
Täällä oon tosiaan saanu nyt aikaa ajatella, tehä töitä johon purkaa tätä mun oloa ja saanu elämääni taas takasin siihen suuntaan mihin pitäiski mennä. Menin ekalla täällä olo viikolla repsahtamaan taas herkkujen syöntiin kun suklaa on vaan niin vastustamatonta ja lenkkeily ja salilla käynti jäi jo kotona. Nyt on tehny ruumiillista työtä, jättäny herkut pois, vapaa päivinä ja joskus työpäivinäki töitten jälkeen tullu heitettyy lenkit (yks 1h ja kerran 3,5h kameran kanssa) ja tänäänkin tehnyt niin taivaallisen hyvää ruokaa, ettei mitään rajaa! Lisäksi samalla kun päätin että nyt loppu herkut niin loppu myös tupakanpoltto. Saa nähä miten tästä nyt selvitään nyt kun mennään suomeen....
Mä en ymmärrä tätä, mutta mua pelottaa taas. Oon päästäny niin monesta tärkeestä ystävästä irti sen takia, että mulla on ollu väärin kohdeltu olo. Se voi ollakkin, että mua ei oo kyseiset ihmiset kohdellut oikein ja oon reagoinu täysin oikeutetusti. Mutta melkein joka päivä niitä ihmisiä tulee ikävä. Haluis vaan kertoa niille sen mitä on käymässä läpi ja sen, että pelkää jäävänsä noiden kohdattavien pelottavien asioiden kanssa yksin. Mul tekis mieli vaan huutaa tietyille ihmisille päin naamaa, että "Etkö sä idiootti tajua, että mä tarvin sua enemmän kun mitään muuta tällä hetkellä" Mulla on vaan semmoin olo, etten tarvis muuta kun halin. Siinä se... Se, että pääsis jonkun käsien sisään piiloon tätä ja sais olla siinä turvassa. Se että tietää toisen olevan nyt oikeesti siinä ja haluavan olla siinä. Mutta sitten kun odotan joltain jotain tommosta ja ikävöin jotakuta niin ajattelen samalla sitä miksi olen kyseisestä suhteesta irtisanoutunut ja ymmärrän pysyä irti, koska tiedän että mulle tehtäisiin taas samalla tavalla.
Vähemmän sattuu jos on vaan yksin, tällöin ei ole ketään muuta kuin minä itse joka voin satuttaa itseäni ja pettyä tehtyihin, pitämättömiin ja petettyihin lupauksiin.
