Hellurei taas... En tiiä mikä mut vetää kirjottamaan ja varsinkin näihin aikoihin taas.
Kello on tosiaan 1.58 maanantai aamusta ja mä päätän, että tekeepä mieli kirjottaa blogiin...
Enkä ees tiiä mitä mun pitäis kirjottaa.....
Viel ku mullon niin hirveen aktiivinen toi mun vapaaviikko ollu muutenki.
No... Torstaina koomasin yllättäen kotona. Kyl mä seuraa kaipailin, mut ei löytyny bussikorttia joten eipä tullu oikein mihinkään liikuttua. Kunhan vaan koomasin, haaveilin ja unelmoin. Oonan kans tuli puhuttua sentään puhelimessa, että pääs senki kans pitkästä aikaa juttelemaan ja helpottamaan Oonan oloa (ainaki toivottavasti....) Helpotti ainakin itteä päästä juttelemaan itelle tärkeen ihmisen kans.
Perjantaina nukuin pitkään, nautin omasta seurastani koko aamun ja kävin aamutupsulla yksinäni ennen pikkusten kotiin tuloa. Sisälle kävellessä rupes tulemaan huono olo ja loppumatka alakertaan meniki sit juosten. Matka päätty vessaan halailemaan pönttöä ja koko kroppa meni täysin voimattomaks. Istuin yksin alakerran vessassa, pää lopulta vessan kantta vasten ja kirjottelin viestiä äitille että tulee ettimään mua sieltä jos en ite pääse sieltä siihen mennessä pois ennen kun se on kotona. Lopulta voimat rupes palaamaa ja pääsin ite ämpäri kainalossa omalle sängylle makaamaan ja kattomaan leffaa koneelta.
En ollu tietenkään koko aamuna mitään syönytkää joten äiti toi mulle jogurttii ja välipala patukan niin olo helpotti. Lopulta selvisin yläkertaan ja äiti teki ruokaa keittiössä nii menin sen seuraks. Siinä meniki sit loppu päivä kokonaan.
Lauantaina tuli taas nukuttuu ja makoiltuu pitkään sängyssä. Oleskelin äitin kans yläkerrassa ja kun äiti lähti töihin nii mul tuli taas ihmeellinen olo. Syke hakkas yli yheksääkymmentä, verenpaineet oli tosi kevyesti koholla ja olo oli mitä kauhein. Henki oli ahtaalla koko päivän... Mut onneks se siitä helpotti enkä tiiä vieläkään mistä olis johtunu. Illalla lähin vielä näkemään Mattia kirkolle ja Matti maltto viettää mun kaa jopa tunnin.... Sipi ja sen kaveri sattu paikalle ja tuli niitten kaa juteltua hetki ja yöllä viellä moikkasin Anttii lukiolla. Sunnuntaina sit pakkailin tavarat ja lähin Paulan kans bussilla harjuun.
Tää mun olo on varmaan se mikä mut laitto taas kirjottamaan. En tiiä miks, mutta mulla on taas jotenki yksinäinen olo. Vaikka olisin ollu koko päivän ihmisten kans niin silti. Jotenkin se, että ihminen joka on liikkunut mun kanssa joskus ja on ollu jonku verran nykyäänkin mukana liikkuu ihmisen kanssa joka on aiheuttanu mulle niin paljon paskaa mun elämässä saa mut jotenkin ihan pakokauhun valtaan. Mulle tulee (ilman mitään aihetta) totaalisen hylätty olo ja fiilis, että kaikki ihmiset jättää mut koska ne löytää seurakseen semmosia ketkä inhoaa mua. Lopulta pelkään sitä että mut sorretaa totaalisesti pois raiteilta.
VAIKKA! Mä tiedän, ettei asia kuulu minulle millään tavoin, en rupea määräämään kuka voi olla ja kenen kanssa eikä mulla oo mitään oikeutta mennä kellekkään sanomaan tommosista asioista mitään.
Oon vaan liian kontrollifriikki tai sit mulla on jotain muita isomman luokan ongelmia...
Lisäks oon täs miettiny.... Niin monet ihmiset haluu hajottaa mut ja monet inhoo mua vaikkei ees tiedä mua muuta kun nimeltä jonkun toisen paskapuheista. Miten kukaan ees haluaa olla mun kaa?? Miks mulla on kavereita?? Miten kukaan kestää mua? Mulla on suoraan sanottuna välillä ihan kelvoton olo ettei kukaan ansaitse niin pahaa tuomiota kun minä kuulumassa niitten elämään. Mutta kuitenkin yleis luonteeltani oon ulospäin tosi itsevarma ja pidän itteeni viehättävänä ja oon tyytyväinen itteeni. En periaatteessa nää itessäni mitään vikaa ainakaan ulkonäöllisesti, mutta tuntuu ettei useasti nää mitään hyvääkään itessäni. Eli välillä tuntuu etten nää oikeestaan mitään itessäni. En nää syitä miks joku pitäs musta, ainakaan ihmisenä itsenäni. En nää syytä miksen olis korvattavissa.
Mut oon mä itekki tehny täs päätöksiä tietyistä ihmisistä ja tietystä kohtelusta, että jos mua kohdellaan noin niin ne ihmiset ei ansaitse mun seuraa. Mä oon mieluummin yksin kun huonossa/epärehellisessä seurassa. Yks viisas mies seiso joskus mun takana ja piti selustaa. Ja opetti mulle millasta kohtelua ansaitsen ja millaisesta pitää sanoa ittensä irti. Oppi loppu liian lyhyeen, mutta oon jatkanu oppimista jatkuvasti, kantapään kautta useimmiten mutta silti! Kyllä se viisas mies jatkaa edelleen matkaansa mun mukana, huomaamattomampana vaan mutta entistä lähempänä <3
^ Isi <3 Then, Now and Forever <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti