Vihdoin sain aikaiseksi aloittaa elämässäni ajankohtaisen aihepostauksen.
Toivoisin, että ihmiset myös kommentoisivat asiaa. Kyseessä kuitenkin sellainen aihe johon jokaisella on mahdollisesti joltain osin eriävä mielipide.
Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut montaa kaveria, joitain on ollut keitä on harvemmin nähny tai törmätessä jossain tullut vietettyä aikaa. Mutta esim isommat kaveriporukat ei oo koskaan ollut mun juttu. Joskus nuorena ihailin ihmisiä joilla oli laaja kaveriporukka ja viettivät aikaa isossa porukassa millon missäkin. Mutta kun itse pääsin siihen yhden parhaimman ystäväni mukana niin totesin, ettei se ollutkaan niin hienoa kun ajattelin. En vaan osaa olla sellainen kaikkien kaveri, minusta on aina tuntunut että olen jotenkin liian jäykkis. Osaan olla kaikille mukava ja asiallinen ja keskustella, mutta sitten en kuitenkaan sovellu isoon porukkaan. En vaan koskaan löytänyt paikkaani siinä.
Viimeisimmän kahden vuoden aikana olen saanut kokea ja oppinut miten oikeat ystävät (omasta mielestäni) karsiutuvat niistä "kavereista" tai ihan vaan kavereista. Opettavaisinta on ollut huomata miten ne ketkä sanoo sua parhaaksi ystäväkseen osaa olla lopulta kaikkea muuta.
Jo ala-asteen ensimmäisenä päivänä sain kokea miten yllättäen oikea ystävyys voi alkaa. Kun huomaat kaikkien muiden tuntevan entuudestaan toisensa esimerkiksi samasta eskarista tai iltapäivä kerhosta niin pieni Elisa ei osaa muuta kun jäädä sivuun istumaan koulun rapuille ja seuraamaan tilannetta. Muistan ikuisesti sen kun pieni ruskeatukkainen tyttö tuli kysymään minulta että "Hei, tuutko leikkimään mun kanssa?" Ja siitä se kaikki alkoi. Huomattiin, että asuttiin lyhyen kävelymatkan päässä toisistamme ja lopulta oltiin yhdessä oikeat nevatien kauhut! Ensin rullattiin polkupyörillä, sitten potkulaudoilla ja lopulta jopa skoottereilla niin, että vanhempia pelotti (nykyään en kyllä osaa ihmetellä asiaa). Mutta sitä ihmettelen miten kyseinen neitokainen katseli mun toimintaa niin kauan ja silti pysy mun vierellä. Nyt myöhemmin ajatellen olen ollut ihan hirveä ihminen tätä kyseistä kultakimpaletta kohtaan ja pyydän sitä syvimmin anteeksi. Kyseinen neiti kulki vierelläni kun tappelin porukoitten kanssa ja kun oli ihan epistä kun "Elias sai uuden kypärän ja mä joudun käyttämään tota lasten tyhmää pottaa", kun iskä kuoli ja jäin ihan tyhjän päälle, kun muutettiin niin silti minulla oli se yksi ja ainoa hullu joka jaksoi pyöräillä perässäni minne ikinä muutettiinkin, kun otin yhteen äitin kanssa mitä turhimmista asioista niin tiesin aina että minulla oli sisko jonka huoneeseen sain majoittua reppureissatessani. Ja silti menin ja kehtasin mokata koko jutun. Vaikkakin yksin on hankala tapella, mutta myönnän olleeni kaiken alku. Onneksi nykyään kun molemmat on jo vanhempia ja viisaampia ollaan osattu asiat puhua läpi ja ollaan puheväleissä taas, kiitos Sinulle siitä <3 Niinkun todettiin niin ei ne kymmenen vuoden ystävyyden aikana tulleet muistot mihinkään katoa.
Ja sitten on nämä tapaukset jotka ovat sanoneet olleensa parhaita ystäviä, mutta todellisuudessa ovat lopulta kaikkea muuta. Minusta on väärin, että nykypäivänäkin huomaan jännittyväni kun joku kyseinen entinen paras kaveri saapuu paikalle. Siitä päästäänkin tähän mitä ei mielestäni ole aito ystävyys.
Kiitos yhden parhaan kaverin olen saanut kouvolan kuuluisimman huoran maineen vaikka näin nyt julkisesti jakaen voin sanoa, että kaikki suutelemista vakavampi mitä on koskaan tapahtunut on ollut ainoastaan parisuhteessa. Eli 1# Ystävät eivät pilkkaa, halvenna eikä levitä paskaa toisesta pitkin kyliä. Eivätkä mielestäni myöskään tuhoa/tärvele/pilkkaa toisen omaisuutta vaan yritettäisiin olla onnellisia tai edes neutraaleja sitä kohtaan jos itsellä ei ole samaa mistä toinen on todella ylpeä.
Tästä päästäänkin aiheeseen kuinka olen myös kouvolan kuuluisin lesbo. Kun tajuat vihdoin, että koko paras ystävä hehkutus on ollut täyttä sontaa ja kaikki kertomasi on levinnyt pitkin kyliä on kyllä todettava, että tää kala jäi koukkuun omaa tyhmyyttään. Eli vinkkinä jos epäilette ystävänne taitoja pitää asioita itsellään niin kertokaa jokin todella "shokeeraava" asia joka voisi hyvinkin pitää paikkaansa ja sanokaa vielä että "tästä ei sitten kukaan vielä tiedä kun sinä, että tästä ollaan ihan hiljaa" niin jos epäilyksesi pitää paikkaansa kuulet hetken päästä ihmisten puhuvan asiasta ja tulevan jopa kysymään sinulta asian todenperäisyyttä. Kyseinen ihminen varmasti itsensä tästä tunnistaa ja ainut mitä voin sanoa on että onnittelut, jos olisit kala nii sinusta olisi tullu harvinaisen paska kalakeitto. Olet siis niinkuin made, olet limainen ja niljakas, elät pohjamudissa joka on täysin oma vikasi eikä edes maailman paras kokki saisi sinusta kelvollista ateriaa edes kodittomille. Tilanne olisi ehkä toinen jos ikinä ymmärtäisit muuttaa käytöstäsi ja katsoa joskus peiliin.
Ja viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä itse aihepostauksen innoittaja. Tämän jälkeen toivottavasti kaikki miettii miten tulee kohdeltua omia ystäviään ja millaisia ihmisiä itsensä ympärillä on.
Kun rupesin sairastamaan, eikä minulla ollut ketään sellaista joka olisi jaksanut olla seuranani meillä kun en uskaltanut/kyennyt liikkumaan pahoinvointieni takia missään niin elämääni asteli yksi hyvin ystävällinen ja tuolloin mielestäni ihana persoona. Kun parisuhteessa oli mutkia niin minulla oli se yksi joka katseli salaa kanssani asuntoja. Kun tuli riitaa ja tarvitsin yöpaikkaa niin hän majoitti ja ruokki ja kuskasikin vielä tarvittaessa. Mutta sitten kun rupesin voimaan paremmin, näin muitakin ihmisiä joskus ja kipukohtausten/pahoinvointien yms vuoksi en pystynyt osallistumaan kaikkeen mistä oli puhetta niin asiasta suututtiin, ruvettiin kiukuttelemaan eikä ymmärretty. Mielestäni oikea ystävä kestää sen varsinkin jos tietää toisen olevan oikeasti sairas, ettei aina jaksa, pysty eikä kykene toteuttamaan kaikkea mitä on suunniteltu. Ja mielestäni viimeisin asia tässä tilanteessa mitä oikea ystävä tekisi on marttyyriksi rupeaminen. Kun sairastat ja selität ihmisille jotka kysyvät ja lääkäreille päivästä toiseen miten voit, että millaisia kohtauksia on yöllä ollut, miten olet valvonut koko yön ja miten paljon inhottaa kun ei pysty elämään normaalisti niin viimeisenä sitä jaksaa enään selittää sellaiselle ihmiselle jonka ajattelisi ymmärtävän tilanteen saati ottaa vastaan hirveän marttyyri kohtauksen. Kuinka toinen saa kyllä olla heikosti rahoissaan, mutta kun et pääse auton rikkoontumisen takia juhlille käymään koska oma auto on rikki ja se on perheen ainoa auto jossa on bensaa niin syyllistetään lemmikin hankintaan kuluneista rahoista. Kun tuntuu, että toinen tekee itsestään maailman keskipisteen.
Lisäksi pitkän riitelyn jälkeen toisen puolisolle viestin laittaminen ja toisen kotiin tunkeminen yrittäen tarkistaa ettei kyseinen ihminen ole kotona on viimeinen mitä kukaan haluaa kohdalleen! Ihan oikeasti, ajatelkaa ihmiset ennen kun päätätte toimia tai jos toimitte niin miettikää sen jälkeen mitä on järkevää vastata kun joku kysyy, että miksi näin!
Oikeasti nyt. Kaikki. Katsokaa peiliin, näette itsenne. Miettikää mitä olette. Miten olette kohdelleet muita. Miten muut ovat kohdelleet teitä. Miten ympärillänne olevat ihmiset vaikuttavat teihin. Mitä voisitte tehdä toisin ja miten voisitte vanhat virheenne korjata. Olen oppinut että mitkään virheet eivät ole korjaamattomissa niin kauan kun molemmissa henki pihisee.
Mutta tähän perään on pakko myös kiittää niitä kaikkia kenen ansiosta olen tässä. Tiedän, että olen huono pitämään yhteyttä välillä, mutta ymmärrän ainakin virheeni ja osaan pyytää niitä anteeksi. Se etten ole pitänyt yhteyttä ei tarkoita että kukaan olisi yhtään vähemmän tärkeä minulle. Minulla on ne tietyt parhaat haalittu ympärilleni enkä tarvitse muuta. Kiitokset siis nimeltä mainitsemattomalle parisuhde terapeutti mekaanikolleni, pirkanmaan heppa hörhöilleni kissoineen ja koirineen, nykyään lahtelaiselle urpolle joka on voinut antaa minulle kaiken menneisyyden hölmöilyn anteeksi, yhdelle tietylle herralle joka on omien vastoinkäymistensä sivussa jaksanut aina olla niin positiivinen, kannustava ja läsnä oleva enkeli ja sille maailman ihanimmalle pienelle perkeleelle joka on yläasteelta asti kuunnellut murheeni, itkuni, kannatellut minua menetyksestä ja muista asiosta johtuvissa kohtauksissa ja pitänyt minusta aina huolta.
Mielestäni ihmiset kiittävät liian harvoin niitä ketkä sen oikeasti ansaitsevat ja myönnän tekeväni niin itsekkin. Niimpä teen sen nyt ja toivon tämän kirjoituksen tavoittavan kaikki asian omaiset.
KIITOS <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti